My Name is Viiru, and I Have a Problem

Nyt se on pakko tunnustaa, minulla on ongelma. Se on tullut pikkuhiljaa ja salakavalasti. En huomannut sitä ennen kuin en enää pystynyt sitä itse hallitsemaan. Joka päivä lupaan itselleni, että tämä on viimeinen kerta. Joka päivä kuitenkin petän itseäni jatkamalla pahoja tapojani. En enää pysty katsomaan itseäni edes peilistä. Välttelen muiden seuraa, sillä tunnen syyllisyyttä käytökseni takia. Täpläkin kyselee palattuani yöllisiltä retkiltä, että missä sitä ollaan olut koko yö. Tilanne on eskaloitunut nyt niin pahaksi, että en enää jaksa. Tarvitsen apua. 

"Help me! You are my only hope."

Mikä siis on ongelmani? Kaikki alkoi maaliskuussa saatuani vapauteni takaisin kärsittyäni parin kuukauden vankeusrangaistuksen. Hullaannuin saavutetusta vapaudestani niin paljon, että en enää pystynyt hallitsemaan itseäni kunnolla. 

"Mikä on tämä outo tunne sisälläin?"

Halusin ulos jatkuvasti, jopa unissani. Seikkailuistani tuli pidempiä päivä päivältä. Samalla kissamaiset taitoni kehittyivät uusiin sfääreihin. Huomasin olevani täydellinen luontokappale, joka pystyy halutessaan mihin tahansa, vaikka tappamaan. Tuntui kuin minut olisi nimenomaan luotu tappamista varten. 

Aluksi en oikein edes ymmärtänyt mitä tein. Tuntui kuin ääni pääni sisällä olisi käskenyt minua tekemään niin. Pimeä puoli veti minua puoleensa kuin magneetti. Olin kuin eri kissa. En enää tunnistanut itseäni, olin muuttunut joksikin muuksi. Minusta oli tullut tappaja.

Jos katse voisi tappaa...

Tapoin mitä kynsiini sain, lähinnä jyrsijöitä. Parhaimpina tai oikeastaan pahimpina päivinä saatoin saada kiinni jopa kolme hiirtä. Yleensä en tappanut niitä heti, vaan leikin niillä aikani. Muutaman toin jopa sisälle asti, jos tuuletusikkuna oli jätetty auki. Sisällä pystyin leikkimään hiirillä pidempään, kun ne eivät voineet karata kauas. 

"Hei mihin sä viet mun hiiren. Anna takas se."

Kerran kyllä yksi hiiri pääsi minulta karkuun kaapin taakse, jossa se oli pari päivää kunnes palvelijani löysivät sen hiippailemasta ja veivät ulos. En ilostunut siitä, kun taas ihmiset eivät olleet kovin iloisia hiirileikeistäni. Ne pitivät minua vangittuna sisällä muutaman päivän siitä syystä. Pahat tapani alkoivat kuitenkin uudelleen, kun sain taas vapauteni takaisin. 

"Ihanaa olla taas vapaana, eiku seikkailemaan..."

Olen nyt ollut koko illan vangittuna ja, vaikka en siitä pidä, olen siihen sopeutunut. Ymmärrän, että muuta vaihtoehtoa ei ole, jos haluan tilanteen parantuvan. Haluan hallita riippuvuuttani ja tulla oman itseni herraksi. Ennen kuin pääsen niin pitkälle, tarvitsen kuitenkin apua. Seuraavat päivät tulevat olemaan rankkoja mutta toivottavasti opettavaisia. Aion löytää keinon, jolla pystyn hallitsemaan tekojani ja mielihalujani. Tulen raportoimaan tulevina päivinä siitä, kuinka edistyn uuden haasteeni edessä. 

"Mitä jos tappaisin itseni tällä muovipussilla..."

Terveisin Viiru - The Killer Cat

Lintujen elämää

Olen viime aikoina tutkinut paljon lintuja ja heidän omituisia elämäntapojaan. Olen myös huomannut, että on olemassa erilaisia lintuja: suuria ja pieniä, lentokyvyttömiä ja lentokykyisiä. Juhannusretkilläni törmäsin muutamaan outoon lintuun, joita en ollut ennen nähnyt. Olen myös lukenut jostain, että keväällä useimmat linnut saavat poikasensa, joita sitten kasvattavat alkukesään asti. Kaiken lisäksi molemmat vanhemmat osallistuvat poikasten kasvatukseen yhtä paljon. 

Joutsenet pariutuvat eliniäksi.

Ei me kissat vaan tehdä niin. Me kollit annetaan ihan rauhassa naisten hoitaa ne hommat. Jää enemmän aikaa makoiluun ja seikkailuihin. Olen ymmärtänyt, että näin on aika monen muunkin nisäkkään kohdalla. Onhan se ihan ymmärrettävää, kun ei meillä miehillä ole nisiä millä ruokkia pentuja. Minulla ei ole vielä yhtään pentua, mutta se ei johdu ainakaan yrittämisen puutteesta. Jotakin on siis pielessä, mutta en vielä tiedä mitä.

Tuusulanjärven naurulokki yhdyskunta.

Seikkailuretkelläni Järvenpään rantapuistossa törmäsin outoon ilmiöön. Järven rannalle oli kerääntynyt valtava määrä valkoisia ja kovaäänisiä lintuja. Aluksi luulin, että ne linnut nauroivat minulle, kun en osaa lentää. Myöhemmin tajusin, että ne olivat naurulokkeja, jotka nauravat koko ajan muuten vaan. Niillä taitaa olla aika hauskaa keskenään. 

Nauravat lokit.

Naurulokki istuu ja katselee.

Kuulin, että naurulokkien pesimäalue oli ennen paljon isompi, mutta kun ihmisten piti saada ostoskeskuksensa joutuivat lokit väistymään kaupan tieltä lähemmäs rantaan. Huomasin kuitenkin, että lokit tykkäävät edelleen pyöriä vanhoilla kulmillaan. Ollessani rannalla  yllättäen valtava määrä lokkeja lensi kaupan katolta ylitseni kohti järveä. Mihinköhän lokit käyttävät kaupan kattoa. Jonkinlainen tapaamispaikka se on, tai ehkä lokitkin tykkäävät jättää jätöksiään yhtä tarkasti rajattuihin paikkoihin kuin me kissat. 

Lintujen tapaamispaikka.

Lokkien pesimispaikan vieressä oli parvi oudon näköisiä lintuja. Niillä oli pitkät ja littanat nokat ja oudon leveät jalat kuin räpylät. Nämä taisivat olla niitä pullasorsia. Isoin lintu vahti tarkkaavaisesti pienempiä lintuja, jotka pysyttelivät yhdessä kasassa. Muuten olisi ehkä pieni sorsapaisti maistunutkin juhannuksen kunniaksi.  

Muutama poikanen uskalsi jo mennä uimaan yksinään. Yksi poikanen jopa sukelteli innoissaan. En tiennytkään, että linnut harrastavat sukeltamista. Ei oo meidän kissojen juttu.

"Tulkaa mennään uimaan!"

Netistä on voinut keväästä asti tarkastella, miten kolme kotkanpoikasta on kasvanut täysikasvuiseksi kuoriuduttuaan huhtikuun alussa. Itsekin olen hurahtanut kotkiin 100 miljoonaan muun katsojan tavoin ja olen vähän väliä käynyt katsomassa, mitä niille kuuluu. Aluksi kotkat olivat niin pieniä ja avuttoman näköisiä. Vanhemmat joutuivat ruokkimaan poikasia työntämällä ruokaa heidän nokkiinsa. Kotkat kuitenkin kasvoivat nopeasti ja untuvat vaihtuivat höyhenpeitteeseen ja sulkiin. 

Kotkat ovat jo kasvaneet isoiksi.

Nyt kotkat ovat jo melkein täysikasvuisia ja lentokykyisiä. Ainoa asia, mikä erottaa poikaset vanhemmistaan on päiden tummat höyhenet. Aikuisilla kotkilla on valkoiset päät. Kotkat lähtevät pysyvästi pois kotipuustaan lähipäivinä etsimään omaa reviiriään. Ensi vuonna kaikki alkaa taas alusta, jolloin on uusien poikasten vuoro valloittaa maailma. Mitenköhän se kotkapari jaksaa aina aloittaa alusta. Kai se on niiden tehtävä. 

Viime kevään nähtävyys: Forumin cityhuuhkajan poikanen.

Maailma on siis täynnä mitä erilaisempia lintuja. En kyllä vieläkään ymmärrä sitä muna juttua, että miten sellaisesta pienestä ja kovasta pallosta voi kasvaa elävä lintu. No jokainen tyylillään. Voisihan se olla kivaa olla lintu, niin pystyisi lentämään pitkin linnunteitä ja näkemään tämän oudon maailman vähän eri pespektiivistä. Seikkailutkin olisivat vähän laajempia, mutta on hauskaa myös olla kissa. Sillä me kissat pystymme myös vaikka mihin, vaikka nappaamaan linnun. Minähän en kyllä nappaile mitään lintuja, katselen vaan. Tehkää tekin niin.

Lentämisen riemua.

Terveisin Viiru - lintujen ystävä

Kesäkissan juhannus

Minulle on kerrottu, että tänään vietetään juhannusta Suomessa, keskikesän juhlaa. Perinteisesti siihen kuuluu yhdessäoloa, grillaamista, saunomista ja uimista. En harrasta mitään edellä mainituista, ei oo mun juttuja. Kaiken lisäksi minut on jätetty yksinään tänne tukikohtaani. Tai no on täällä joku palvelija huolehtimassa tarpeistani ja Täpläkin on seurana, mutta ei sillä sakilla oikein kunnon juhannusjuhlia saada aikaan.

"Mälsää! Mitä sitä tekis? Seikkailemaan..."

Joten miten kesäkissa voisi viettää juhannustaan kaupungissa yksinään. Lähdin siis tutkimaan kotikaupunkiani Järvenpäätä ja ottamaan selville, mitä kaikkea täällä voisi tehdä jussina. En ollutkaan ennen käynyt kaupungin keskustassa tai järven rannalla. Kaiken kaikkiaan kaupunki vaikutti aika autiolta ja rauhalliselta

Autio keskusta.

Kaupungin maamerkki kolmisointu seisoo tukevasti kolmella jalallaan.

Rantakin vaikutti alkuksi aika tyhjältä, mutta katsottuani tarkemmin huomasin rannalla olevan meneillään jonkinlainen herätyskokous. Ryhmä ihmisiä oli kasautuneena tiiviiseen ympyrään, jonka keskellä seisoi pieni poika. Joku iso mies puhui kovaan ääneen jotain omituista. 

"Isän, pojan ja pyhän hengen nimeen..."

Aluksi luulin, että ne isot ihmiset kiusaavat sitä pientä poikaa. Olin jo täydessä valmiudessa käyttääkseni supersankarin taitojani auttaakseni poikaa, mutta sitten tapahtuikin jotain yllättävää. Se poika lähti juoksemaan järveen vaatteet päällä ja pian muutkin juoksivat sinne. Kummallista sakkia. Miksi ihmeessä mennä vapaaehtoisesti märkään järveen ja vielä vaatteet päällä. Päästyäni kauemmas alkoi sieltä rannalta kuulua kamala mekkala kaiken huipuksi. Liittyyköhän tämä jotenkin siihen juhannus kostajaan, josta kaikki puhuu. Ei me kissat ikinä tehtäisi mitään noin hullua. Ei oo meidän juttu.

"Juostaan kilpaa järveen!"

Jatkoin siis edelleen tutkimusmatkaani turhautuneena. Löytyykö tästä kaupungista mitään järkevää tekemistä. Päätin lähteä järven toiselle puolelle. Matka vaan olikin pitempi kuin miltä aluksi näytti. Uimalla olisi tietenkin päässyt nopeammin, mutta me kissat emme sellaista harrasta edes juhannuksena.

Valkoinen kaupunki järven rannalla.

Järven toisella puolella, jota myös vanhankylänniemeksi kutsutaan, olikin vähän enemmän tutkimista mutta ei sen enempää tekemistä. Täälläkin oli ranta ja laituri. Laiturilla oli yksinäinen ihminen. Tämä oli sen verran fiksu, ettei hypännyt aallokkoon. Hyvä niin sillä en ollut hengenpelastus tuulella.

Rannan vieressä oli paljas kenttä, missä oli outoja keltaisia pömpelöitä. Ehkä ihmiset yrittävät pyydästää niillä jotain eläimiä syötäväksi, sillä eiväthän ne muuten mitään kiinni saakaan. Viikon päästä tällä nurmikolla on hieman enemmän meininkiä, kun Puistobluesin pääkonsertti räjähtää käyntiin. Sinne siis!

Tässä on Vanhankylänniemen karavaani alue, jonka tunnetuin asukas oli edesmennyt laulaja Laila Kinnunen. Tällä hetkellä karavaanialue on pienessä horroksessa juhannuksesta huolimatta. Matkailukeskus on lopettanut toimintansa. Uusia yrittäjiä etsitään, mutta bisneksen käynnistämisessä voi kulua vielä tovi. Muutama karavaanari oli silti tullut viettämään juhannustaan tyhjentyneelle karavaanialueelle.

Ennen terassi oli täynnä juhlijoita juhannuksena.

Matkailukeskus on saanut uuden ilmeen remontin jälkeen, mutta on silti tyhjillään.

Hiekkaranta on täälläkin, mutta lähes autio.

Loppuun vielä kuva Järvenpään puhutuimmasta rakennuksesta eli myllystä. Tämäkin tästä kohta puretaan pois uusien rakennusten tieltä.












Ei Järvenpäästä löytynyt kunnon juhannusjuhlia edes tällaiselle rennolle kollille kuin minä. Täytyy siis tyytyä Täplän seuraan ja kenties keksiä jotain jännää tekemistä kotona. Joskus on ehkä parasta jäädä sinne, missä on parhainta olla. Nyt vois ottaa pienet tirsat ennen kuin lähden pienelle yöttömän yön yöjuoksulle.


Terveisin Viiru - Hyvää juhannusta kaikille!

Vuosi kissanelämää

Anteeksi ettei minusta ole kuulunut pitkään aikaan, mutta olen juhlinut kauan odotettua syntymäpäivääni hartaasti ja pitkään. Olen tosiaankin nyt vuoden vanha. Synnyin pieneen pahvilaatikkoon kylpyhuoneen lattialle 6.6.2010. Kerronkin teille tarinan syntymästäni syntymäpäiväni kunniaksi. Se onkin aikamoinen tarina, eikä välttämättä sovi herkkänahkaisille. 

En muista itse juuri mitään syntymästäni, mutta rakkaat palvelijani ovat olleet niin fiksuja, että ovat ikuistaneet tämän ihmeellisen tapahtuman lukuisilla kuvilla, joista nyt tekin pääsette nauttimaan. Olen pyrkinyt karsimaan pois kaikki liian ällöttävät kuvat. Synnytys saattaa nimittäin olla suttuista puuhaa.

Äitimme Söpö oli nuori, kun synnyimme. Vasta noin yhdeksän kuukautta vanha. Hän oli siis teiniäiti, kuten te ihmiset sanotte. Johtuen nuoresta iästään äitimme ei heti ymmärtänyt mitä tulee tapahtumaan. Pääsiäisen aikoihin hän oli ollut niin sekavassa tilassa, ettei jälkeenpäin enää muistanut mitä oli tullut tehtyä. Jotakin oli kuitenkin tapahtunut, sillä hänen mahansa alkoi kasvaa ja muutenkin tuntui oudolta. 

Talossa ei ollut ketään, jolta olisi voinut kysyä neuvoa muuta kuin Kille. Killekin oli aikanaan saanut kolme pentua vuonna 1995. Kille ei kuitenkaan halunnut paljastaa sitä tahraa menneisyydestään Söpölle, vaan käski tämän painua maan alle, silä niin suuri häpeä hänen vahinkonsa oli Killen hallitsemalle valtakunnalle. Kille pakotti Söpön väistämään tätä kaikkialla missä kulki. Kerran Söpö tosin sattui vahingossa tulemaan portaita sisään samaan aikaan, kun Kille oli tulossa ulos. Kille ei kauaa miettinyt, vaan työnsi vahvalla tasullaan Söpön tieltään pois. Söpö taisi oppia kerrasta väistämisvelvollisuutensa tiputtuaan pusikkoon.

Päivä päivältä Söpön olo kävi tukalammaksi ja samalla kasvoi hänen huolensa tulevaisuudesta. Kokemattomana ei hän tiennyt mitä tehdä tai minne mennä. Peloissaan hän kömpi piiloon sängyn alle, jossa toivoi kaiken muuttuvan paremmaksi. Hyvät palvelijamme kuitenkin huomasivat, että jokin oli hätänä ja päättivät laittaa Söpön pahvilaatikkoon kylpyhuoneen lattialle. Söpö rauhoittui vähittellen, mutta samalla kaipasi epätoivoisesti ihmisten huomiota ja läheisyyttä. Yleensä äitimme on aika ujo, eikä turhaan kinua huomiota. Oli siis tosi kyseessä. Söpö ei tainnutkaan aavistaa vielä silloin, mikä vastuu häntä kohta odottaisi.

Parin tunnin laatikossa pyörimisen jälkeen, jotain alkoi vihdoin tapahtua, nimittäin minä tulin tähän maailmaan. Olen siis esikoinen. Heti minun jälkeeni syntyi rakas siskoni Täplä. 

Meillä synkkasi heti Täplän kanssa.

Oletettiin ettei enempää tulisi, sillä yleensä ensimmäisellä kerralla syntyy vain pari pentua. Saimme ollakin Täplän kanssa melko pitkään kaksosina ja jakaa äitimme tarjoaman herkkupöydän vain kaksistaan. Kuitenkin vajaan tunnin päästä syntyi vielä kolmaskin pentu. Silloin oli kuitenkin sellainen tunnelma, että kolme saa luvan riittää. 

Tässä on ensimmäinen kuva Täplästä. Ihan on näköinen.

Huh huh! Toivottavasti on  jo ohi...

Ei! Nysse tuloo!

Oli jo lähemmäs keskiyö ja muiden palvelijoiden piti lähteä takaisin kotiinsa kauas etelään. Myöhemmin tuli kuitenkin viesti, että neljäskin pentu on syntynyt. Se oli jo jotakin vallan ihmeellistä. Kun vartin päästä tuli ilmi, että vielä viideskin on putkahtanut maailmaan, oli se jo aivan liikaa kaikille ja etenkin nuorelle äidillemme Söpölle. Pelättiin, että miten tästä pentulaumasta selvitään. Viisi pentua! VIISI! Äitimme Söpö suoriutui kovasta urakastaan viiden pennun äitinä kuitenkin ikäänsä nähden kunnialla. Tulihan meistä kaikista terveitä ja komeita kissoja, enkä puhu pelkästään itsestäni. 

Ensimmäiset viikot olimme onnellinen suurperhe. Nukuimme pahvilaatikossa yhdessä äitimme kanssa. Äitimme Söpö ei jättänyt meitä kertaakaan yksin. Olimme täysin tietämättömiä siitä, mitä meidän pesämme ulkopuolella tapahtui. Nautimme kollektiivisesta euforian tunteesta, jota toisen läheisyys saa aikaan. Jossain vaiheessa pahvilaatikko alkoi käydä meille pieneksi, joten äitimme Söpö neuvokkaana nuorena naisena siirsi meidät yksitellen viereisen huoneen kaappiin. Sen lattialla makasimme seuraavan viikon. Muistan siitä vain sen, että kaapin lattia oli aika kova ja kylmä verrattuna siihen mukavaan pehmustettuun pahvilaatikkoon ja lämpimään kylpyhuoneeseen. Äitimme kuitenkin koki sen olevan turvallisempi ja parempi paikka. Eikä äitille voi väittää vastaan.

Tässä kuvassa makaan äitini päällä tuolla ylhäällä.

Pian meidän silmämme avautuivat ja näimme ympärillä olevan maailman eli sen kaapin ensimmäistä kertaa. Kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Samaan aikaan opettelimme kävelemään, ja äidillämme oli kova työ saada pidettyä meidät kaikki aisoissa. Entä miten Kille ja Pomo-eno reagoivat uusiin perheenjäseniin. Se onkin jo sitten aivan toinen tarina.

Terveisin Viiru - Yksivuotias mutta kävelee kuin mies